Armoa armon lisäksi
Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.
Joh.1:16. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen
perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko
Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Fil.3:9.
Armon vastaan ottaminen on helppoa, mehän suorastaan kahmimme kaiken armon itsellemme - ihan omaan käyttöön. Mehän oikein hamstraamme sitä.
Mutta armon antaminen? Armahdanko minä lähimmäiseni, joka on kompastunut? Hän on ehkä rikkonut lakia. Onko se anteeksiantamatonta? Vai onko hänet väärin kastettu? Kuuluuko hän väärään seurakuntaan? Eikö mihinkään? Kauheata! Ja vielä joskus elämässään suuttunutkin, oikein pahasti pillastunut? Kerta kaikkiaan. Onkohan sillä jopa rikosrekisteri?
Armon pihistely alkaa joskus aika pienestä viasta, jota sitten suurennellaan, kunnes puheena oleva henkilö on syyllinen toiseen maailmansotaankin, vaikka ei ollut silloin vielä edes syntynyt...
Olen tarkkaillut ihmisiä. En pahantahtoisesti, mutta minulla on sellainen taipumus: teen havaintoja, vaivihkaa. Niinpä olen toisinaan törmännyt ihmisiin, jotka ovat uskovien kirjoissa, mutta eivät ole tiukan seulan mukaan kristittyjä, sillä he arvioivat kaikkea lakien ja sääntöjen perusteella. Jos joku on rikkonut näitä elämän tärkeitä periaatteita, hän ei voi saada hyväksyntää. Hän pysyy armon ulkopuolella. He ovat oikeastaan uskonnoltaan juutalaisia ja kuuluvat juutalaisuuden kristilliseen suuntaukseen. Voidaan puhua 'judaisteista'. Uskonnon olennainen sisältö konkretisoituu heille laeissa. Vanhurskaus on lain noudattamista. Armoakin voi saada, mutta hyvin, hyvin vähän. Heidän suussaan toistuvat ilmaisut "parannusta pitää tehdä", "se on vakavaa syntiä", "Jumala tuomitsee" jne.
Hassua
tässä on, että armo on aina ansiotonta. Jos emme kykene antamaan
anteeksi, kun toinen ei ansaitse saada anteeksi, niin olemme armottomia.
Jos emme anna armoa rikkoneelle, joka pyytää anteeksiantoa, emme jaa
armoa koskaan.
Minäkin osaan olla armoton. Mutta en puhu nyt tilapäisistä ja vaihtelevista tunteista. Puhun uskon ytimessä olevasta asiasta. Kristillinen usko perustuu Kristuksen sovitustyöhön - hänen armoonsa. Jumalan armo siis on kaiken pelastuksen lähtökohta, sen olennaisin sisältö.
Voimme siis elää tänään armosta. Voimme elää armollisesti muita kohtaan. Voimme ottaa - jos tarpeen - hirren pois omasta silmästä. Voimme lopettaa roskien kaivamisen lähimmäisemme silmästä. Voimme antaa anteeksi auliisti, vaikka toinen ei pyytäisikään. Voimme elää lasten tavoin iloisina, vapautuneina, rennosti - sillä Kristus on tullut.
Koska hän jakaa armoa armon lisäksi, jaetaan mekin!
Armon vastaan ottaminen on helppoa, mehän suorastaan kahmimme kaiken armon itsellemme - ihan omaan käyttöön. Mehän oikein hamstraamme sitä.
Mutta armon antaminen? Armahdanko minä lähimmäiseni, joka on kompastunut? Hän on ehkä rikkonut lakia. Onko se anteeksiantamatonta? Vai onko hänet väärin kastettu? Kuuluuko hän väärään seurakuntaan? Eikö mihinkään? Kauheata! Ja vielä joskus elämässään suuttunutkin, oikein pahasti pillastunut? Kerta kaikkiaan. Onkohan sillä jopa rikosrekisteri?
Armon pihistely alkaa joskus aika pienestä viasta, jota sitten suurennellaan, kunnes puheena oleva henkilö on syyllinen toiseen maailmansotaankin, vaikka ei ollut silloin vielä edes syntynyt...
Olen tarkkaillut ihmisiä. En pahantahtoisesti, mutta minulla on sellainen taipumus: teen havaintoja, vaivihkaa. Niinpä olen toisinaan törmännyt ihmisiin, jotka ovat uskovien kirjoissa, mutta eivät ole tiukan seulan mukaan kristittyjä, sillä he arvioivat kaikkea lakien ja sääntöjen perusteella. Jos joku on rikkonut näitä elämän tärkeitä periaatteita, hän ei voi saada hyväksyntää. Hän pysyy armon ulkopuolella. He ovat oikeastaan uskonnoltaan juutalaisia ja kuuluvat juutalaisuuden kristilliseen suuntaukseen. Voidaan puhua 'judaisteista'. Uskonnon olennainen sisältö konkretisoituu heille laeissa. Vanhurskaus on lain noudattamista. Armoakin voi saada, mutta hyvin, hyvin vähän. Heidän suussaan toistuvat ilmaisut "parannusta pitää tehdä", "se on vakavaa syntiä", "Jumala tuomitsee" jne.
Minäkin osaan olla armoton. Mutta en puhu nyt tilapäisistä ja vaihtelevista tunteista. Puhun uskon ytimessä olevasta asiasta. Kristillinen usko perustuu Kristuksen sovitustyöhön - hänen armoonsa. Jumalan armo siis on kaiken pelastuksen lähtökohta, sen olennaisin sisältö.
Voimme siis elää tänään armosta. Voimme elää armollisesti muita kohtaan. Voimme ottaa - jos tarpeen - hirren pois omasta silmästä. Voimme lopettaa roskien kaivamisen lähimmäisemme silmästä. Voimme antaa anteeksi auliisti, vaikka toinen ei pyytäisikään. Voimme elää lasten tavoin iloisina, vapautuneina, rennosti - sillä Kristus on tullut.
Koska hän jakaa armoa armon lisäksi, jaetaan mekin!
