Telkänpoika, Jumalan evankelista

Sorsapoikue: Kuva Gerhard Gellinger Pixabaystä
Sarjassa Simon parhaat julkaistaan nyt uudestaan osa artikkelista nimeltä "Kohotan siipeni":

Telkkä on vesilintu, joka pesii puunkoloissa, nykyään lähinnä pöntöissä, jotka on ripustettu rantojen läheisyyteen. Pönttöjen suuaukko saattaa olla monta metriä maan pinnan yläpuolella. Kun poikaset ovat vielä untuvikkoja, mutta ovat kasvaneet sopivan kokoisiksi, emo lopettaa niiden ruokkimisen pönttöön ja alkaa kutsua niitä ulos. Siinä on telkänpojan ensimmäinen suuri haaste: nousta ylös pystysuoraa pöntön seinämää kohti valoa. Tämä on se sama haaste, jonka ihminen kohtaa, kun Jumalan Henki häntä kutsuu. Ihminen saattaa nähdä valon ja pyrkiä sitä kohti, mutta on kuin vastassa olisi ylipääsemätön este: oma syntisyys ja kykenemättömyys auttaa itse itseään. Mutta Jumala auttaa telkänpoikasta, jolla on kova nälkä ja joka kuulee emon ääntelyn – mutta miten? Hän on luonut telkänpojan räpylään kynnen, jonka avulla poikanen pystyy kiipeämään pystysuoraa seinämää. Jumala on valmistanut myös ihmiselle kaiken, mitä ihminen tarvitsee kääntymykseen. Jumala auttaa synninhätään tullutta ihmistä pääsemään valoon. Haluaisinkin rohkaista kaikkia, jotka elävät Jumalan kutsun alla. Ehkä he eivät tule koskaan lukemaan tätä tekstiä, mutta saakoon Pyhä Henki välittää heille seurakunnan jäsenten yhteisen rukouksen ja rohkaisun: ”Kun Pyhä Henki kutsuu sinua, hän ei pyydä mitään mahdotonta. Hän on antanut sinun sydämeesi voimakkaan kaipuun ja taivasikävän. Sinä Jumalan tytär tai poika, sinä Jumalan yhteyteen kutsuttu kallis sielu, näytä kyntesi! Älä lannistu, ole urhea, ole määrätietoinen, etsi Herraa koko sydämestäsi, laita itsesi likoon, hän kuulee sinua ja auttaa. Hänen ilonsa on auttaa sinut valoon ja vapauteen Kristuksessa! ” Kun telkänpoika ”näyttää kyntensä”, panee kaikki voimansa likoon ja siinä pöntön suuaukossa sitten vihdoin on, kyllä se ihmettelee, miten valtavan suuri ja valoisa maailma hänelle avautuu. Se ehkä myös pelästyy ja alkaa epäröidä, kannattaisiko sittenkin jäädä turvalliseen pönttöön mieluummin kuin lähteä tuntemattomaan. Sitäpaitsi edessä näyttää olevan pelkää tyhjyyttä. Se kysyy itseltään: kuinka uskallan hypätä?

Oletko sinä nähnyt ihmisiä, joita Jumalan kutsu on kohdannut elämässä jo useita kertoja, mutta aina vaan he ovat jääneet ’omaan pönttöönsä’? He ovat jotenkin säälittäviä, kenties sisäisesti kuolleita sen tähden, että emo ei enää ruoki heitä. Tai sitten heitä ovat ruokkineet muut linnut ja he ovat kasvaneet siellä pöntössänsä niin suuriksi, että he eivät enää mahtuisi lentoaukosta ulos, vaikka haluaisivatkin. Monen iäkkään ihmisen kohdalla on sellainen tilanne, että Jumala ei voi vapauttaa heitä, ellei heidän koko turvallisuusjärjestelmäänsä räjäytetä rikki, ellei ’heidän elämänsä pönttöä’ hajoteta. Tässä valossa voidaan nähdä joskus Jumalan käsi sielläkin, missä kohdataan järkyttäviä asioita, jollainen voi esimerkiksi olla jokin parantumaton sairaus. Kun syöpä tai muu vastaava ilmaantuu tällaisen ihmisen elämään, hänen elämänsä rakennus alkaa natista liitoksissaan. Tämä voi koitua ihmisen iankaikkiseksi parhaaksi. Mutta kuinka surullisen usein kaikki jää ennalleen: telkänpoika, jonka piti osata sekä sukeltaa että lentää, kuolee kokematta koskaan kumpaakaan!

Kuinka upeaa on nähdä telkän poikasten noudattavan emon kutsua ja heittäytyvän tyhjyyteen! Monen metrin pudotus odottaa niitä. Pienet siiventyngät eivät paljoa jarruta putoamista, mutta hupsista vaan, niin sieltä tullaan eikä käy kuinkaan. Ei telkänpoika näytä putoamisestaan pökertyvän, vaan se lähtee heti iloisesti piipertäen kohti emoa ja kohti veden tuoksua. Kun se pääsee veteen, se osaa heti uida ja telkänpojat lähtevät kohta seuraamaan emoa. Emo näyttää niille, miten syödään. Se tuntuu sanovan niille, että minä en nyt enää ruoki teitä, mutta näytän, mistä ruokaa löytyy. Sitten ne sukeltavat yhdessä. On hauskaa katsella telkänpoikia, kun ne katoavat pinnan alle ja sitten taas pulpahtavat pintaan kuin korkit. Sallikaa minun sanoa: niillä näyttää olevan helluntailainen kastekäsitys! Jos tarkastelet varpuslintuja, huomaat, että ne etsivät itselleen jonkin matalan lätäkön ja siinä ne sitten räpistelevät vähän aikaa, niin että niiden peseytyessä vettä roiskuu pikkuisen myös selkään ja päälaelle. Onkohan niillä siis luterilainen kastekäsitys? – Ei kai ole väärin nähdä erilaisissa kastekäytännöissä Jumalan luomistyön jälki, erilaisuuden rikkaus. Kuinka paljon tärkeämpi kuin kasteen muoto onkaan kasteen sisältö ja kasteen totuuden todeksi eläminen uskon kautta: vanha luonto hukutettuna, uusi luomus nostettuna elämään ylösnousemuselämää!

Mutta mikä onkaan telkänpojan elämän seuraava haaste? Se on kasvaa aikuiseksi ja kasvattaa siivet, jotta voi nousta lentoon. Jumala on tarkoittanut, että me kasvamme myös uskossa, että emme juutu paikallemme, vaan menemme eteenpäin, opimme uusia asioita. Täydellinen on se, joka kykenee vaeltamaan hengessä, nousemaan hengen siiville ja Pyhän Hengen virtausten kannattamana liitämään ja tasapainoisesti hallitsemaan omaa vaellustaan Kristuksessa.